Mustaa Puuta

Kirjoitin tämän jo silloin, kun maanviljelijät olivat puintihommissa, mutta jäi jostain syystä julkaisematta. Julkaisen sen nyt :)                    Elo-syyskuun vaihteessa oli jälleen se aika syksystä, kun viljapelloilla huristeltiin puimureilla. Onko muuten muilla tapana laskeskella nähtyjen puimurien lukumärää, kun ajelette autolla pisin maaseutuja? Mulla on :)) Minun isäni oli maanviljelijä, vaikka koskaan emme asuneetkaan maalla. Isäni viljeli vaimonsa (äitini) kotitilan peltoja eli hän vietti paljonkin aikaa anoppinsa kanssa. Mutta hänellä oli ihana anoppi, minun rakas isoäitini. Kuitenkin maanviljely kuului elämäämme hyvinkin paljon. Olin lomilla usein isäni mukana maalla. Tuolla maalla vietetystä ajasta on jäänyt minulle vahva kiintymys maaseutuun ja huomaan olevani vuosi vuodelta valmiimpi jopa joskus muuttamaan maaseudun rauhaan.  Isäni menehtyi jo 30 vuotta sitten. Lähes samanikäisenä kuin minä olen nyt eli varsin kesken elämänsä. Tuosta päivästä lähtien joka syksy

Terveiset Mustaa Puuta-kodista ja villasukkapäivästä!  Mulla on monenlaisia villasukkia, mutta tunnepuolella yhdet sukat ovat ylitse muiden. Sukat, jotka yhdessä kuvassakin on, ovat niin kauniit ja niin rakkaat. Olen tainnut jo aikaisemmin kertoa, että sain nuo pitkävartiset sukat läksiäislahjaksi työkavereiltani. Pitkävartiset villasukat on niin mukavat pukea kotitunikan tai olopaitiksen kanssa.  Mulla on aina ollut toiveena, että eteisessä olisi kori, jossa olisi erilaisia villasukkia. Niin omille asukkaille kuin vieraillekin. Varsinkin nyt, kun kodin lattiat on koleammat kesän jäljiltä, olisi sukkakori tarpeen. Aamuisin kun ei tahdo löytyä villasukkaparia mistään. Ei edes sieltä vaatehuoneen laatikosta. Sukilla on ihme tapa kadota. Oletko huomannut saman? Meillä on myös koira, joka rakastaa rikkoa ja syödä sukkia. Hän oikein kyttää sukkia, jotta saisi tehdä vaihtokaupan nakkiin ;) Ehkäpä villasukkakori jää vain haaveeksi. Se olisi koirallemme aarrearkku!  Mukavaa viikonlop

Sunnuntain metsäkävely tuotti mukavan saaliin: 3 litraa kanttarelleja, 2 litraa suppilovahveroita, pari litraa erilaisia rouskuja sekä tunnin verran luonnossa liikkumista. Mutta jos jotain hyvää niin myös pahaakin.... Ei niin mukavia tuomisia olivat rikki menneet lempparikumisaappaat sekä koiramme iholla kesän toinen (vasta) punkki. Menimme tänään meille aivan uuteen maastoon. Sellaiseen pieneen metsäsaarekkeeseen, johon luultavammin kukaan ei viitsisi pysähtyä sienestämään. Tämä osoittautuikin hyväksi päätelmäksi, kun kanttarelleja ja suppiloita löytyi heti ekan polun reunamilta. Mikä motivoikaan sienestäjä parhaiten: keltainen kanttarelli, kun autolta on matkaa taitettu parikymmentä metriä.  Metsässä oli mukavaa. Koirakin nautti, kun sai pitkästä aikaan juosta vapaana.  Kannoin koko sienireissumme ajan järjestelmäkameraa kaulallani, mutta alkumetrien jälkeen unohdin kokonaan valokuvaamisen. Niin tyypillistä minulle :)). Onneksi tuli edes yksi kanttarelliduo tallennettua ;)